Onko lapsi oman asiansa päähenkilö vammaispalveluissa?

Vammaisen lapsen palvelutarpeen selvittäminen on erittäin vaativa prosessi, jossa eteen voi tulla yllättäviä haasteita. Palvelun onnistumisen kannalta lapsen osallisuuden toteutuminen omassa asiassaan on yhtä tärkeää kuin aikuisen asiakkaan. Lapsi on osa perhettään ja joskus myös perheen sisällä voi olla ristiriitaisia tarpeita.

Vammaisen lapsen mielipiteen selvittämiseen on erilaisia käytäntöjä. Lapsen osallisuuden toteutumiseen vaikuttavat esimerkiksi ammattihenkilöiden asenteet ja kommunikaatiotaidot sekä rakenteelliset seikat. Alueellinen johtava sosiaalityöntekijä Martina Nygård painottaa, että osallisuus lähtee ammattihenkilön asenteesta ja että kommunikointia on muutakin kuin puheena tuotettua.

–  Ammattilaisten on unohdettava lasten kanssa toimiessa liika virallisuus ja kuunneltava lasta.  Helposti voi unohtua tarjota myös lapselle tietoa häntä koskevassa asiassa, jotta he voivat muodostaa mielipiteensä asiasta. 

Yleisesti lapsille suunnitellut menetelmät sopivat myös vammaisten lasten kanssa toimimiseen. Lasten kanssa voi istua lattialla, pelata, piirtää ja leikkiä. 

– Tämä ei välttämättä ole aina sitä, mitä aikuiset odottavat. Se ei kuitenkaan tee siitä vähemmän tärkeää. Lapset eivät osaa ottaa kantaa, jos heille ei ole tarjottu tietoa ja annettu tilaisuutta pohtia rauhassa omaa mielipidettään, Nygård toteaa.  

Myös rakenteelliset tekijät tuovat haastetta lapsen palvelutarpeen selvittämiseen ja osallisuuden toteutumiseen. Esimerkiksi konkreettista osallisuuden määritelmää käytännön sosiaalityön osalta ei ole, joten eri sosiaalityöntekijät ymmärtävät sen hyvin eri tavoin. Mikä on lapselle riittävää osallisuutta? Entä vammaiselle lapselle? 

– Lasten kohdalla vammaissosiaalityö vaatii aikaa. Se vaatii paneutumista lapsen tilanteeseen niin, että lapselle voidaan hyvin konkreettisella tavalla selittää palvelut ja mahdolliset vaihtoehdot, joista lapsi voi valita. Tämä työtapa voi johtaa siihen, että lapsi valitsee jotain muuta kuin vanhemmat ehkä toivovat. Tällöin on pohdittava, kuka tilanteessa on päähenkilö, Nygård pohtii.

Lapsen, vanhempien ja perheen tarpeet voivat olla erilaiset ja edellyttävät tarkkaa harkintaa. Miten sosiaalityö näkee vammaisen lapsen omana toimijana?  Onko lapsi päähenkilö, perheen osa vai vanhempiensa liitännäinen? 

– Kyllä, kyllä ja kyllä. Kaikkia näitä joudumme tarkastelemaan, kun määrittelemme lapsen palvelutarvetta. Missä määrin vanhempien toiveet voidaan ottaa huomioon, onko palvelutarve lapsen vai vanhempien ja tukeeko se perhettä? Ja näemmekö lapsen vamman takana, Nygård miettii.

Vamman kanssa elävät lapset osaavat kertoa mielipiteensä, jos ammattilainen osaa ja uskaltaa kysyä hänen mielipidettään. Tässäkin rakenteet ja vanhat toimintamallit voivat olla esteenä. Nygård nostaa esiin, että palvelujen ottaminen vastaan on perheille yleensä vapaaehtoista. Tämä johtaa siihen, että lapset saavat ne palvelut, jotka vanhemmat hakevat ja hyväksyvät. Näissä prosesseissa lapset ja heidän mielipiteensä voivat unohtua ja tilanteita voidaan arvioida vanhempien jaksamisesta, ei välttämättä vamman kanssa elävän lapsen tarpeesta lähtien. Lisäksi vammaissosiaalityössä on perinteisesti ajateltu, että asiakkaan vamma tuo oikeuden tiettyihin palveluihin. 

– Tämä ajattelutapa on ongelmallinen. Palvelut eivät määräydy kaavamaisesti tiettyjen diagnoosien tai toimintakyvyn perusteella, vaan järjestämisen tulisi lähteä asiakkaan yksilöllisistä tarpeista. Perinteinen ajattelutapa elää vielä vahvasti asiakaskunnan kesken sosiaali- ja terveystoimen muissa palveluissa. Kysytäänkö lapselta mihin asioihin hän haluaa apua ja mihin asioihin hän toivoo joku muu kun vanhempien auttamista?

Vammaissosiaalityön eettiset ristiriidat tuovat oman haasteensa palvelutarpeen arvioimisen prosessiin. Vanhempien näkökulmasta lapsen osallistuminen vaikeisiin keskusteluihin saattaa kuormittaa lasta, mutta samalla on tärkeää kuunnella lapsen omaa ääntä. Sosiaalityöntekijöiden on pohdittava, miten luoda kiireetön ympäristö, miten suojella lasta, kun vanhempi kertoo jaksamisestaan, ja miten arvioida palveluja unohtamatta lapsen tarpeita.

– Tulevaisuudessa vammaissosiaalityötä tulee kehittää entistä lapsikeskeisemmäksi ja panostaa yksilöllisten tarpeiden ymmärtämiseen, jotta vammaisten lasten osallisuus saadaan turvattua tehokkaammin, toteaa Nygård lopuksi.

Tutustu syvemmin: Martina Nygård on aiemmin kirjoittanut lapsen osallisuudesta sosiaalityössä yhdessä Heli Ronimuksen kanssa lapsiasiavaltuutetun toimiston julkaisemassa Vammaisuus ja lapsen oikeudet – Lapsen elämää vamman kanssa -kokoelmateoksessa.(ulkoinen linkki)